Välillä ajattelen, että mun ei olisi pitänyt koskaan hankkia lapsia. Ne on niitä hetkiä, kun lapsiarjesta ei nauti tai sitä ei meinaa edes sietää. Kaikkia vanhempia välillä väsyttää, vanhemmat tuntevat vihaa ja raivoa. Jos lapset olisivat aikuisia, niitä nimitettäisiin kusipäiksi. Mun on vaikea sietää lapsenomaisuutta välillä: pidäkkeetöntä tunteellisuuta, keskenkasvuisuuden monenlaisia ilmentymiä, keskeneräisyyttä ja osaamattomuutta. Sellaista lötköä toiseen ihmiseen nojaamista, että en minä jaksa kannatella itseäni, kanna sinä, ole minua varten kokoajan ja rajoituksetta. Lapset ottavat vanhemmistaan kaiken irti minkä saavat, ja sen kuuluu mennä niin. Mun on ollut vaikea rajata, koska olen tuntenut siitä syyllisyyttä. Sitten välillä tunnen inhoa lapsia kohtaan, että tekin pikku saatanat. Vaikka syytön lapsi on, omaan syntymäänsä. 

Ei mun pitänyt koskaan jäädä kahden pienen lapsen lähivanhemmaksi. Lapset muistuttaa epäonnistuneesta liitosta. Menneet valinnat tuntuvat sokeilta. Niihin liittyy paljon kivuliaita juttuja. Jollain tavalla se heijastuu lapsiin, vaikka ei pitäisi. Sitten taas suurimman osan ajasta koen, että lasten kautta liitosta jäi jotain positiivistakin käteen. Muistan varmasti enemmän huonoja asioita nyt. Muistan sen, kun tultiin synnäriltä esikoisen kanssa kotiin ja J hermostui mulle jostain aivan käsittämättömästä asiasta. Muistan kuinka se veti herneet nenään siitä, kun tahdoin (omilla rahoillani) ostaa kuopusta varten uuden, käytetyn turvakaukalon (ISOFIX-kiinnityksellä). Samoin se hermostui siitä, kuinka paskat vaunut olin ostanut kuopukselle. Muistan kuinka työnsin esikoista ensimmäistä kertaa vaunuissa. Renkaat olivat tyhjät (joo, myös nainen voi pumpata renkaat, mutta mulla oli ollut siinä vähän kaikkea muuta työn alla.). Ja sitten oli se kerta, kun se hermostui siitä, kun toivoin saavani kuopuksen lapsivuodeaikaan vielä omaa rauhaa, että ei sittenkään vielä kutsuttaisi appivanhempia kylään. Se huusi mulle, että niillä on oikeus nähdä oma lapsenlapsensa (ilmeisesti enemmän kuin mulla on oikeus kerätä itseni synnytyksen jäljiltä). Se syytti mua siitä, että haluan vieraannuttaa ne lapsesta. Oikeastaan vauva-ajoilta ei ole juurikaan kaunista tai hyvää, yhteistä muistoa. Sillon kun mitään isompaa konfliktia ei ollut, oli iloton suorittaminen. Koskaan mulle ei välittynyt sellainen olo, että J olisi nauttinut omista lapsistaan (paitsi kuopuksen kohdalla vähän). Vielä liiton viimevaiheilla kun oltiin oltu pari vuorokautta erossa, se tokaisi, että mua oli ollut ikävä, lapsia ei yhtään. En edes jaksa avata tässä kaikkea sitä, mihin petyin. Toisaalta olin myös tyytyväinen. Olin tyytyväinen siihen, että saatoin luottaa, että perushommat hoidetaan, kun olen pois. Ajattelin, että J ei hyväksikäyttäisi lapsiaan. Mielenkiintoiset kriteerit näin jälkikäteen ajateltuna. Voisi kuvitella, että tuollaiset asiat kuuluisi ottaa annettuna. Mutta minä olin niistä erikseen kiitollinen. Olin kiitollinen, eikä siinä sikäli mitään vikaa. Ellei sitten kiitollisuuden pohjimmaisena motiivina ole oletus siitä, että jokainen mies on pohjimmiltaan hyväksikäyttäjä ja susi. Olen ollut isällekin kiitollinen siitä, ettei hän tappanut meitä kaikkia häkämyrkytykseen kun olin lapsi. Olisi ollut niin helppoa joku kerta takkaa lämmittäessä laittaa pelti liian aikaisin kiinni. Mutta isäni säästi meidät, mikä sankari. 

Näitä ajatuksia en tahtoisi muistaa ja kohdata. Että missä vaiheessa olen alkanut kokea näin vinoutuneesti. Ja minkälaista elämää olen elänyt tällaisten ydinuskomusten varassa. Toisaalta olisi voinut käydä paljon pahemminkin. Mutta silti tuntuu surulliselta. Jossain vaiheessa matkaa joku meni pahasti vikaan.

Ensimmäinen poikaystäväni sanoi, että onnistun kaikessa, mitä teen. (Vastasin sille sen johtuvan siitä, että teen vaan asioita, joissa onnistun, mikä piti kyllä siihen aikaan paikkaansakin.) Seuraava pitkäaikainen kumppani (ex-mies)  kuullessaan mun luonnostelevan melodiaa keskeneräiseen biisiin sanoi, että toi on plagioitua paskaa, eikä sitä kukaan tule kuuntelemaan. Oon miettinyt luovuutta, onnistumista, epäonnistumista. Tahdon eroon onnistumisen pakkopaidasta, kohti oppivaa epäonnistumista. Katselen kun lapsi elää luoden: luomisen ja elämisen välillä ei ole keinotekoista rajaa. Ei ole erikseen mitään "itsensä toteuttamista", vaan kaikki oleminen on itseä. Lapsi tuhertaa, silppuaa, leikkaa. Ja liimailee järjettömiä tuotoksiaan seinille ja ikkunoihin. Lapsella ei ole päässään kriittistä ääntä, suhde omiin luonnoksiin on välitön ja ylpeä. Mietin, mitä ihmettä itselleni tapahtui matkan varrella? Missä vaiheessa päähäni tuli se ääni, jolle ei riitä mikään. Ääni, joka saa häpeämään, ruoskimaan. Oikeastaan erosin ex-miehestä osaltaan sen takia, että se suhde ruokki näitä valheellisia ääniä päässäni. Oon kyllästynyt pyytelemään lupaa olemassaoloon. Jokainen elämä on taideteos ja performanssi. Aion tehdä omastani sellaisen, joka ei pyytele anteeksi itseään.

Tein burleski-koreografian. Nautin sen tekemisestä, se oli leikkiä ja itsensä löytämistä.. Tänään aamulla ahdistuin siitä, etten tule koskaan suoriutumaan koreografiasta korkkarit jalassa, en oikeasti osaa tanssia, liikkeeni ovat yksitoikkoisia. Huomasin tänään kaiken mitä en osaa, vielä. Muistin kuinka minulle lapsena sanottiin neurologian polikliniikalla, etten koskaan voi käyttää korkkareita (koska ne ohjaavat vammautunutta jalkaani virheasentoon). Tuntui, että koko vamman kuntoutus pyöri vammaisuuden ympärillä, puhuttiin siitä, mitä en voi tai pysty tekemään normaalisti. Ainakin osa puheesta olisi voinut kohdistua siihen, mitä kaikkea osaan ja voin vammasta huolimatta. Voin ja osaan liikkua tehokkaasti ja kauniisti. Voin ja osaan nauttia omasta ruumiistani. Tuntuu, ettei ainakaan äiti ymmärtänyt asiaa näin, äidille oli tärkeää, että olisin niin normaali kuin mahdollista. Ymmärrän tottakai tätäkin näkökulmaa. Mutta musta ei nyt vaan koskaan tule tämän jalankaan suhteen normaalia. Koko burleskin idea mulle oli, että voisin siinä löytää itseäni, pitää hauskaa (ja jos muutkin ihmiset löytää siitä höpsötyksestä jotain kiinnostavaa tai ilahduttavaa, niin aina parempi). Burleskissa ei pitänyt olla kysymys siitä, kuinka pyritään johonkin itselle vieraaseen täydellisyyden muottiin, tanssimaan kymmenen sentin koroilla akrobaattisesti. Mä olen niin helvetin kyllästynyt tähän ääneen mun päässä joka piiskaa mua olemaan joku, kuka en oikeasti ole. Eikä se tarkoita, etten voisi harjoitella tanssimaan kymmenen sentin koroilla, vaan sitä, että mun ei pitäisi asettaa itselleni standardeja, jotka eivät tunnu omilta. Esimerkiksi mun itselleni asettamia standardeja esityksen suhteen ovat: pidä hauskaa ja nauti; tutustu itseesi ja välitä se mahdolliselle yleisölle; tee liikkeet intensiivisesti ja niin hyvin kuin osaat, silti/siksi älä pakota mitään
 

Eilen ensimmäistä kertaa ilman lapsia uudessa elämässä. Join kuohuviiniä, otin pyllykuvia ja hassuttelin. Lähetin tanssivideon tuntemattomalle. Aamulla masturboin mörköpeiton alla, kukaan ei pyytänyt mitään. On kova tarve tulla näkyväksi ja piiloutua, kertoa ja jakaa. Mietin, missä mielessä olen yksinäinen. Vai onko se sitä, että pidän eniten omasta seurastani. Kuuntelin musiikkia, jossa ei ollut konventionaalista harmoniaa eikä eheää tempoa. Kakofoniaa. Tajusin, että jollain kummallisella tavalla kakofonia muodosti tarinan. Soittimet puhuivat toistensa päälle, huusivat, kuiskasivat, rääkyivät, tukehtuivat, säksättivät, poksahtelivat, tärkeilivät, hiljenivät ja siitä syntyi kuitenkin kertomus jostain.

Mietin, mitä eroa on seikkailunhalulla ja itsetuhoisuudella. Hukkasin tänään kotiavaimeni metsään. Muistin, kuinka teininä kerran pummasin kyydin tuntemattomalta mieheltä. Mies oli serbi, Balkanin sodan veteraani ja kertoi matkalla sodasta, siitä kuinka oli nähnyt omien ystäviensä kuolevan. Näkikö mies minusta, että minäkin olin nähnyt kuolemaa? Vaikka kukaanhan ei oikeasti kuollut, silloin kun olin lapsi. Ja silti joku minussa kuoli koko ajan. 

Tai se kerta, kun lähdin teininä tuntemattoman ulkomaalaisen miehen kotiin polttelemaan pilveä. Ollessani vessassa mies tuli ilman ennakkovaroitusta vessan ovesta sisään, paljas kulli kädessään. Juoksin pois.

Tai se, kun pyysin teininä kahdeksan vuotta vanhempaa (henkisesti epätasapainoista) poikaystävääni joskus pelästyttämään minut. Mies raahasi minut väkisin makuuhuoneeseen ja istui päälleni antaen ymmärtää, että pian tapahtuu pahoja asioita. Lamaannuin ja ajattelin olevan turhaa pyytää häntä lopettamaan tai päästämään minut. Tiesin, että hän tappaa minut joka tapauksessa. Ei tappanut, vaan hetken kuluttua nousi päältäni niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Sekin oli seikkailu.

Avaimet löytyivät umpihangesta. Olivat tippuneet kun kiipesin näreiden varassa mäkeä ylös. Hetken aikaa avaimia etsiessä (nälkäinen ja uninen yksivuotias rinnalla roikkuen) tunsin sen, seikkailun. Että jos minulla ei olisi edelleenkään kotia, mihin mennä. Hankkiutuisin outoon seuraan, pahoihin paikkoihin ja niistä pois. Mutta eihän sellainen sovi kahden lapsen äidille.