Yllätin taas itseni terapiassa puhumasta itseäni pussiin. Vituttaa. Tajusin, etten oikeastaan kykene tuntemaan muuta kuin masennusta. Merkityskatoa. Perhe ja koti - mitä sitten? Tapettivalinnat ja sisustus - mitä sitten? Silikonitissit, rypyt ja vanheneminen -mitä sitten? Ahmiminen, syömättömyys -mitä sitten? Metsäsavotta ja oma aika -mitä sitten? Treenaus ja vaatteet -mitä sitten? Postista äsken tullut pehmolelu -mitä sitten? Masennus ei ole edes oikea tunne, se on tunteen puuttumista. Se ei ole sellaista toiminnan mahdollistavaa tunteettomuuttakaan. Se on vain tylppää haamukipua, turtunutta nostalgiaa, tyhjyyttä. Voisin yrittää katsoa sisään nyt, mutta en löytäisi sieltä mitään. Jos alan tuntea, sanoin terapeutille, niin mitä musta jää jäljelle? Ei mitään. Mutta toisaalta en ole nytkään mitään. En kukaan. Paitsi tietoisuus siitä, ettei mitään niin ihmeellistä tai pahaa ole tapahtunut. Ei mitään niin ihmeellistä tai vakavaa, että olisin hajonnut osiin. 

Se mitä ruumiilleni tapahtui ei koskaan liittynyt minuun mitenkään, se ei tapahtunut minulle. Se mitä ruumiilleni tapahtuu ei vielä tänäkään päivänä tapahdu minulle. Ruumis saattaa puhua kummallisella äänellä, liikkua oudosti, olla puhumatta ollenkaan, vaikka itse puhuisin kokoajan. Ruumis juoksee karkuun, tärisee ja huohottaa, kun katson itse sivusta. Ruumis puhuu toisen sanoja, tanssii toisen jaloilla, mulkoilee ja ulisee kuin villieläin. Ruumis rikkoo esineitä ja ihmisiä, ruumiis nyyhkyttää ja vikisee kuin pikkulapsi. Ruumis on edelleen suurimman osan ajasta jonkun mun kuin minun. Jos se mitä ruumiini tekee ei liittynyt minuun mitenkään, missä olin sillä välin ja kuka on elämänyt tämän elämän? Olen 31-vuotias ihan tavallinen kahden lapsen äiti. Silti olematta mitään edellä mainituista. Olen kuori johon Toiset antavat vuorollaan sisällön, tunteet ja historian.