Välillä ajattelen, että mun ei olisi pitänyt koskaan hankkia lapsia. Ne on niitä hetkiä, kun lapsiarjesta ei nauti tai sitä ei meinaa edes sietää. Kaikkia vanhempia välillä väsyttää, vanhemmat tuntevat vihaa ja raivoa. Jos lapset olisivat aikuisia, niitä nimitettäisiin kusipäiksi. Mun on vaikea sietää lapsenomaisuutta välillä: pidäkkeetöntä tunteellisuuta, keskenkasvuisuuden monenlaisia ilmentymiä, keskeneräisyyttä ja osaamattomuutta. Sellaista lötköä toiseen ihmiseen nojaamista, että en minä jaksa kannatella itseäni, kanna sinä, ole minua varten kokoajan ja rajoituksetta. Lapset ottavat vanhemmistaan kaiken irti minkä saavat, ja sen kuuluu mennä niin. Mun on ollut vaikea rajata, koska olen tuntenut siitä syyllisyyttä. Sitten välillä tunnen inhoa lapsia kohtaan, että tekin pikku saatanat. Vaikka syytön lapsi on, omaan syntymäänsä. 

Ei mun pitänyt koskaan jäädä kahden pienen lapsen lähivanhemmaksi. Lapset muistuttaa epäonnistuneesta liitosta. Menneet valinnat tuntuvat sokeilta. Niihin liittyy paljon kivuliaita juttuja. Jollain tavalla se heijastuu lapsiin, vaikka ei pitäisi. Sitten taas suurimman osan ajasta koen, että lasten kautta liitosta jäi jotain positiivistakin käteen. Muistan varmasti enemmän huonoja asioita nyt. Muistan sen, kun tultiin synnäriltä esikoisen kanssa kotiin ja J hermostui mulle jostain aivan käsittämättömästä asiasta. Muistan kuinka se veti herneet nenään siitä, kun tahdoin (omilla rahoillani) ostaa kuopusta varten uuden, käytetyn turvakaukalon (ISOFIX-kiinnityksellä). Samoin se hermostui siitä, kuinka paskat vaunut olin ostanut kuopukselle. Muistan kuinka työnsin esikoista ensimmäistä kertaa vaunuissa. Renkaat olivat tyhjät (joo, myös nainen voi pumpata renkaat, mutta mulla oli ollut siinä vähän kaikkea muuta työn alla.). Ja sitten oli se kerta, kun se hermostui siitä, kun toivoin saavani kuopuksen lapsivuodeaikaan vielä omaa rauhaa, että ei sittenkään vielä kutsuttaisi appivanhempia kylään. Se huusi mulle, että niillä on oikeus nähdä oma lapsenlapsensa (ilmeisesti enemmän kuin mulla on oikeus kerätä itseni synnytyksen jäljiltä). Se syytti mua siitä, että haluan vieraannuttaa ne lapsesta. Oikeastaan vauva-ajoilta ei ole juurikaan kaunista tai hyvää, yhteistä muistoa. Sillon kun mitään isompaa konfliktia ei ollut, oli iloton suorittaminen. Koskaan mulle ei välittynyt sellainen olo, että J olisi nauttinut omista lapsistaan (paitsi kuopuksen kohdalla vähän). Vielä liiton viimevaiheilla kun oltiin oltu pari vuorokautta erossa, se tokaisi, että mua oli ollut ikävä, lapsia ei yhtään. En edes jaksa avata tässä kaikkea sitä, mihin petyin. Toisaalta olin myös tyytyväinen. Olin tyytyväinen siihen, että saatoin luottaa, että perushommat hoidetaan, kun olen pois. Ajattelin, että J ei hyväksikäyttäisi lapsiaan. Mielenkiintoiset kriteerit näin jälkikäteen ajateltuna. Voisi kuvitella, että tuollaiset asiat kuuluisi ottaa annettuna. Mutta minä olin niistä erikseen kiitollinen. Olin kiitollinen, eikä siinä sikäli mitään vikaa. Ellei sitten kiitollisuuden pohjimmaisena motiivina ole oletus siitä, että jokainen mies on pohjimmiltaan hyväksikäyttäjä ja susi. Olen ollut isällekin kiitollinen siitä, ettei hän tappanut meitä kaikkia häkämyrkytykseen kun olin lapsi. Olisi ollut niin helppoa joku kerta takkaa lämmittäessä laittaa pelti liian aikaisin kiinni. Mutta isäni säästi meidät, mikä sankari. 

Näitä ajatuksia en tahtoisi muistaa ja kohdata. Että missä vaiheessa olen alkanut kokea näin vinoutuneesti. Ja minkälaista elämää olen elänyt tällaisten ydinuskomusten varassa. Toisaalta olisi voinut käydä paljon pahemminkin. Mutta silti tuntuu surulliselta. Jossain vaiheessa matkaa joku meni pahasti vikaan.