Kun lapsi uskoo kuolevansa pian, joku osa lapsuudesta ja nuoruudesta jää varmaan elämättä. Se osa painuu lepotilaan, pinnan alle. Siellä se kasvaa ajan oloon ihmisen kokoiseksi, henkilöksi, otukseksi ja sitten aikanaan herättyään se luulee jatkansa elämäänsä siitä mihin se sen jätti. Mutta miten sen kerrot sille, että aika kului välistä pois? Että nyt se on kolmekymppinen perheenäiti. Ja miten kerrot sille perheenäidille, että sillä on oikeiden lapsiensa lisäksi yksi, kaksi, kolme... tiedä kuinka monta kummituslasta, jotka tahtovat elämänsä takaisin? Sen takia tilasin sen typerän pehmolelun. Mutta kun se tuli tänään postissa en voinut muuta kuin ihmetellä, että miksi helvetissä sellainen on pitänyt hankkia ja aloin jo suunnitella sen myymistä kirpputorilla. Inhoan pehmoleluja. Inhoan lasten tavaroita, jos saisin, siivoaisin ne kaikki täältä pois, piiloon. Pistin pehmolelun kaappiin. Se odottaa siellä Pieniä, jos joku niistä tahtoo sen kuitenkin.