Ensimmäinen poikaystäväni sanoi, että onnistun kaikessa, mitä teen. (Vastasin sille sen johtuvan siitä, että teen vaan asioita, joissa onnistun, mikä piti kyllä siihen aikaan paikkaansakin.) Seuraava pitkäaikainen kumppani (ex-mies)  kuullessaan mun luonnostelevan melodiaa keskeneräiseen biisiin sanoi, että toi on plagioitua paskaa, eikä sitä kukaan tule kuuntelemaan. Oon miettinyt luovuutta, onnistumista, epäonnistumista. Tahdon eroon onnistumisen pakkopaidasta, kohti oppivaa epäonnistumista. Katselen kun lapsi elää luoden: luomisen ja elämisen välillä ei ole keinotekoista rajaa. Ei ole erikseen mitään "itsensä toteuttamista", vaan kaikki oleminen on itseä. Lapsi tuhertaa, silppuaa, leikkaa. Ja liimailee järjettömiä tuotoksiaan seinille ja ikkunoihin. Lapsella ei ole päässään kriittistä ääntä, suhde omiin luonnoksiin on välitön ja ylpeä. Mietin, mitä ihmettä itselleni tapahtui matkan varrella? Missä vaiheessa päähäni tuli se ääni, jolle ei riitä mikään. Ääni, joka saa häpeämään, ruoskimaan. Oikeastaan erosin ex-miehestä osaltaan sen takia, että se suhde ruokki näitä valheellisia ääniä päässäni. Oon kyllästynyt pyytelemään lupaa olemassaoloon. Jokainen elämä on taideteos ja performanssi. Aion tehdä omastani sellaisen, joka ei pyytele anteeksi itseään.