Mietin, mitä eroa on seikkailunhalulla ja itsetuhoisuudella. Hukkasin tänään kotiavaimeni metsään. Muistin, kuinka teininä kerran pummasin kyydin tuntemattomalta mieheltä. Mies oli serbi, Balkanin sodan veteraani ja kertoi matkalla sodasta, siitä kuinka oli nähnyt omien ystäviensä kuolevan. Näkikö mies minusta, että minäkin olin nähnyt kuolemaa? Vaikka kukaanhan ei oikeasti kuollut, silloin kun olin lapsi. Ja silti joku minussa kuoli koko ajan. 

Tai se kerta, kun lähdin teininä tuntemattoman ulkomaalaisen miehen kotiin polttelemaan pilveä. Ollessani vessassa mies tuli ilman ennakkovaroitusta vessan ovesta sisään, paljas kulli kädessään. Juoksin pois.

Tai se, kun pyysin teininä kahdeksan vuotta vanhempaa (henkisesti epätasapainoista) poikaystävääni joskus pelästyttämään minut. Mies raahasi minut väkisin makuuhuoneeseen ja istui päälleni antaen ymmärtää, että pian tapahtuu pahoja asioita. Lamaannuin ja ajattelin olevan turhaa pyytää häntä lopettamaan tai päästämään minut. Tiesin, että hän tappaa minut joka tapauksessa. Ei tappanut, vaan hetken kuluttua nousi päältäni niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Sekin oli seikkailu.

Avaimet löytyivät umpihangesta. Olivat tippuneet kun kiipesin näreiden varassa mäkeä ylös. Hetken aikaa avaimia etsiessä (nälkäinen ja uninen yksivuotias rinnalla roikkuen) tunsin sen, seikkailun. Että jos minulla ei olisi edelleenkään kotia, mihin mennä. Hankkiutuisin outoon seuraan, pahoihin paikkoihin ja niistä pois. Mutta eihän sellainen sovi kahden lapsen äidille.