Teini tuli tänään terapiaan. Se oli hieman edessä jo etukäteen ja ajattelin, että toivottavasti se ehtii mennä pois ennen session alkua. Mutta sitten ajattelin, että ok., miten vaan. Se oli sitten koko session edessä ja kuulin oman ääneni taustalla. Hassua, koska olen tottunut kuulemaan teinin äänen taustalla. Se kommentoi terapeutin silmälaseja, puhui kännien vetämisestä, siitä kuinka se inhoaa asua täällä ja hoitaa lapsia. Se kertoi autolla kaahamisesta, siitä että on ollut vähän vaikeaa viime ajat, kun "kukaan ei tee mitään". Se ei olisi halunnut olla terapiassa ja sanoi, että se "vihaa tätä analyysipaskaa". Tavallaan olen kateellinen sen aitoudesta ja suoruudesta. Mä vain aina analysoin ja olen järkevä.

Teini ei olisi tahtonut palata kotiin. Se alkoi tuskastua taas kotitöihin ja lastenhoitoon. Sen lastenhoito on helposti välipitämätöntä tai sellaista, että se tuskastuu lapsen tarpeisiin, tyyliin "mitä sä musta haluut". Sitten yritin selittää sen asian sille niin, että koska olen itse nyt poissa, niin voisiko se kuvitella hoitavansa minun lapsiani sillä aikaa? Selitin, että sitä tarvitaan nyt. Se voisi olla niinkuin lastenhoitaja, mutta sen "oikea elämä" on jossain muualla. Se alkoi ensi kertaa jotenkin tuntemaan sympatiaa lapsia ja miestä kohtaan. Se tajusi, että tässä perheessä on oikeasti henkisesti sairas äiti ja täällä tosiaan tarvitaan ekstrakättä. Se sitten lakkasi angstaamasta ja oli onnellinen siitä, että myönsin vihdoin sen, että lapset eivät ole "oikeasti" sen vastuulla, mutta että se voi auttaa lastenhoidossa. Jonkinlainen rauha laskeutui olemukseen. Rauha, jota on todellakin viime päivät kaivattu. 

Mitä sitten, jos ihminen kääntyy välillä nurinpäin. Ääni pään sisällä lakkaa olemasta pään sisällä ja tulee ruumiiseen, ihmiseksi? Jos jossain, niin terapiassa sen pitää antaa tulla. Sitä vartenhan mä terapiassa käyn.

 https://www.youtube.com/watch?v=JxuEBt_RIRs