Tein burleski-koreografian. Nautin sen tekemisestä, se oli leikkiä ja itsensä löytämistä.. Tänään aamulla ahdistuin siitä, etten tule koskaan suoriutumaan koreografiasta korkkarit jalassa, en oikeasti osaa tanssia, liikkeeni ovat yksitoikkoisia. Huomasin tänään kaiken mitä en osaa, vielä. Muistin kuinka minulle lapsena sanottiin neurologian polikliniikalla, etten koskaan voi käyttää korkkareita (koska ne ohjaavat vammautunutta jalkaani virheasentoon). Tuntui, että koko vamman kuntoutus pyöri vammaisuuden ympärillä, puhuttiin siitä, mitä en voi tai pysty tekemään normaalisti. Ainakin osa puheesta olisi voinut kohdistua siihen, mitä kaikkea osaan ja voin vammasta huolimatta. Voin ja osaan liikkua tehokkaasti ja kauniisti. Voin ja osaan nauttia omasta ruumiistani. Tuntuu, ettei ainakaan äiti ymmärtänyt asiaa näin, äidille oli tärkeää, että olisin niin normaali kuin mahdollista. Ymmärrän tottakai tätäkin näkökulmaa. Mutta musta ei nyt vaan koskaan tule tämän jalankaan suhteen normaalia. Koko burleskin idea mulle oli, että voisin siinä löytää itseäni, pitää hauskaa (ja jos muutkin ihmiset löytää siitä höpsötyksestä jotain kiinnostavaa tai ilahduttavaa, niin aina parempi). Burleskissa ei pitänyt olla kysymys siitä, kuinka pyritään johonkin itselle vieraaseen täydellisyyden muottiin, tanssimaan kymmenen sentin koroilla akrobaattisesti. Mä olen niin helvetin kyllästynyt tähän ääneen mun päässä joka piiskaa mua olemaan joku, kuka en oikeasti ole. Eikä se tarkoita, etten voisi harjoitella tanssimaan kymmenen sentin koroilla, vaan sitä, että mun ei pitäisi asettaa itselleni standardeja, jotka eivät tunnu omilta. Esimerkiksi mun itselleni asettamia standardeja esityksen suhteen ovat: pidä hauskaa ja nauti; tutustu itseesi ja välitä se mahdolliselle yleisölle; tee liikkeet intensiivisesti ja niin hyvin kuin osaat, silti/siksi älä pakota mitään